Puhuttiin yksi ilta Taikan ja Medyan omistajan kanssa mikä on onnistunut otos. Koska itse rakastan valokuvaamista intohimoisesti, teen itsekin samasta aiheesta nyt postauksen.

Minkälainen sitten on hyvä valokuva minun mielestäni? Minulle kaikista tärkeintä on kuvan tunnelma ja idea. Tietysti hyvä laatu on aina plussaa, mutta mulle se idea ja toteutus on kaiken a ja o. Laadukkaita ja kauniita kuvia on mukava katsella, mutta jos niitä on miljoona samanlaista eikä ne kerro katsojalle mitään muuta kuin sen, että valokuvaaja osaa valokuvata, ei ne myöskään jää mieleen. Mieleenpainuvuus on se ykkössana, kun multa kysytään hyvästä valokuvasta.

Otetaanpa esimerkki. Sinulla ei ole varaa kallisiin järjestelmäkameriin, millä nykyään kaikki kuvaa, joten voitko saada hyvän kuvan sillä vanhalla pokkarilla? Minun mielestäni voit, jos panostat siihen. Eläimet ovat vaikeita kuvattavia, koska niistä on vaikeaa saada sellaista kuvaa, mikä hetkauttaisi muitakin. Itselläni on satoja kuvia lemmikeistäni, mutta en usko kenenkään vieraan kiinnostuvan suurimmasta osasta lemmikkikuvistani. Miksi kiinnostuisi? Ei tuntematon ihminen saa mitään irti vieraan ihmisen koirasta, joka vain istuu ja pönöttää ruohikossa kuin kuka tahansa koira. Vaikka kuva olisi kuinka hyvä teknisesti, ei se jää mieleen ellei siihen saa rakennettua tarinaa taustalle.

Kokeillaan eri lähestymistapaa. Laitetaan se sama koira kaupan eteen istumaan ja otetaan kuva. Annetaan kuvalle nimeksi vaikka ”Odottaja”. Mitä tulee mieleen? Itselleni tulee mieleen ensimmäiseksi se, että koira odottaa parasta ystäväänsä kaupasta takaisin. Se tuo myös mieleen ajatuksen, että omistaja on uskaltanut jättää koiransa kaupan ulkopuolelle. Ajatteli kuvasta mitä tahansa, lyön vetoa, että tällainen kuva tuo enemmän ajatuksia mieleen kuin se ruohikossa istuva koira. Voin myös uskoa, että tämä kuva tuo samat ajatukset mieleen, vaikka se olisi otettu kännykällä – kunhan se on rajattu ja aseteltu oikein ja idea välittyy siitä. Hyvä laatu tuo kuvan parhaat puolet esiin ja sen vuoksi sitä on kaunista katsella, mutta minusta laatu ei pitäisi olla se tärkein tavoiteltava.

Kuvista saa myös muut paljon enemmän irti, kun niistä kertoo miksi on ottanut kuvan. Silloin katsoja näkee muutakin kuin sen koiran istumassa ruohikossa ja saa kuvaan enemmän tuntumaa. Nyt lukijat varmaan miettii, että paljon selität, mutta enpä ole paljoa nähnyt itsesi toteuttavan tätä. En olekaan, koska mun on vaikea panostaa eläinkuviin. Kuvaan lemmikeitäni itseäni varten, että muistaisin ne kuvien avulla läpi elämän. Silloin en itse välitä, mitä muut ajattelee – tai ei ajattele – kuvistani.

Mitkä sitten on sellaiset kuvat omasta kamerastani, mitkä on jääneet positiivisesti mieleen? Katsotaas.

Nuo kaksi kuvaa Tianasta tulevat minulle ensimmäisenä mieleen. Ensimmäinen kuva sen vuoksi, että se on otettu viime syksynä ja puissa näkyy jo ruskaa. Kuva on myös otettu Orimattilasta, mikä on minulle tärkeä paikka – onhan se mun kotikaupunki. Pidän myös asettelusta ja rajauksesta. Tianasta tulee mieleen, että se voisi olla kulkukoira, joka on jäänyt lepäämään penkille. Se näyttää rauhalliselta ja levolliselta, mutta sen katse on kiinnostunut.

Toinen kuva on marraskuulta. Rakastan kuvan värejä, jotka ovat kuin sadusta. Tianan ilme on myös yhtä ”höh” kuin mulla marraskuussa: kohta tulee talvi. Ruohot tuo kuvaan kolmiulotteisuutta ja mielenkiintoa.


Kissakuvista nuo ovat minun lempparini. Ensimmäisestä Muusa-kuvasta tulee mieleen Suomen huippumalli haussa, kun asento on niin väännetty ja katse kaukaisuudessa. Pidän myös harmaan ja punaisen kontrastista ja turkin pehmeys on melkein käsinkosketeltava.
Toinen kuva Muusasta on vähän studiomaista matskua. Pidän harmaan ja keltaisen kontrastista ja siitä, kuinka silmät ja lattia on melkein saman väriset. Silmät myös oikein säkenöivät, kuin pienet salamat.

Melin sohvakuvassa pidän väreistä tosi paljon ja kuinka Meli näyttää olevan niin nautinnollisessa unessa. Oikeastaan en tiedä mikä kuvassa on se juttu, mikä erottaa sen muista kuvista, mutta jotenkin tuo on vain jäänyt mun itseni mieleen. Kiten kuvassa minua häiritsee kissatarhan seinämä, mutta pidän muuten tästä kuvasta tosi paljon. Toffeen värinen kissa sopii hyvin vihreiden kasvien ja vaaleanpunaisten kukkien keskelle ja tämä on mulle niin kesäinen kissakuva kuin vaan voi olla. Etualan bokeh on myös mun mieleen, kun se tuo myös kolmiulotteisuutta kuvaan ja saa fiiliksen tiheästä kasvillisuudesta.

rici

Sitten viimeinen kuva, joka on Ricistä. Mitä tässä on erikoista? Eipä oikeastaan mitään. Mutta tämä on mulle tärkeä kuva sen vuoksi, että se on ensimmäisiä kuvia Ricistä mitä olen ottanut. Taitaa olla vuodelta 2007. Se näyttää tuossa niin nuorelta ja elinvoimaiselta keimaillessaan, että alkaa melkein itkettää, kun mietin kuinka vanha se on jo nyt.

Kuvan vanhuuden vuoksi laatu ei myöskään päätä huimaa. Taustalla on myös vaikka mitä schaissea pyykeistä hirveän näköiseen vesitynnyriin puhumattakaan jalat katkaisevasta rajauksesta, mutta silti tämä kuva on jäänyt mun mieleen ihan vaan sen vuoksi, että se on mun ensimmäisiä otettuja lemmikkikuvia. Itse kuva ei ole erikoinen enkä lähettäisi tätä valokuvauskilpailuihin, mutta se on mulle itselleni tärkeä ja sen vuoksi valitsin sen tähän viimeiseksi. Koska miksi kuvaisin ollenkaan, jos en kuvaisi itseäni varten?

0