Kuka on hyvä koiranomistaja?

Tämä blogi vain kuolee kuolemistaan, kun en saa aikaiseksi kirjoiteltua. Kuvia olisi julkaisematta vaikka kuinka, mutta en ole niitäkään jaksanut alkaa muokkailemaan. Ylläolevan kukkaisneidon kuva on sentään tältä päivältä, meikä ei ihan osannut tehdä kukkaseppelettä…

Nyt kuitenkin kirjoitan aiheesta, mitä on tullut mietittyä oikeastaan Tianan tulosta asti. Olen kova stressaamaan ja teen herkästi kärpäsestä härkäsen. Näin myös Tianan ja sen koulutuksen kanssa. En ole koskaan ollut intohimoinen koirankouluttaja, minua ei kiinnosta kisakentät yhtään – itseasiassa saisin varmaan paniikkikohtauksen tokokisojen laidalla vuoroa odottaessa. Joten tekeekö se musta huonon omistajan – huonon palveluskoiran omistajan – jos en mene kisakentille? Tuota samaa lausetta oon vollottanu mielessäni jo kauan, kunnes viimein oon alkanut tajuamaan, että ei se tee.

Mitä kisaaminen loppujen lopuksi on? Minä henkilökohtasesti uskon, että kisaaminen on ihmisiä varten. Koira ei kisaamista tarvitse, se tekeminen on sille tärkeempää. Mä kyllä harrastan Tianan kanssa, mutta meidän harrastaminen on enemmän verrattavissa leikkimiseen kuin vakavaan tahkoamiseen. Pilkuntarkat tokoliikkeet meillä on täysin rapakunnossa, koska niiden treenaminen ei kiinnosta mua itseäni yhtään eikä silloin treenaamisestakaan tule mitään. Joten kuka mua pakottaa niitä tahkoamaan, kun ei itteeni kiinnosta? Kenelle mun on todistettava koirankoulutustaitoni BH- ja TOKO-kentillä? Ei kenellekään. Peruskäskyt tuo tietysti osaa ja voin luottaa siihen, että Tiana kuuntelee mua.

Pääsia kuitenkin on, että koira saa riittävästi aivotyötä ja liikuntaa ettei sille tule tylsää ja arki sujuu. Arki sujuu Tianan kanssa ongelmitta ja turhien temppujen opettaminen on hauskaa (pitäisikö siis alkaa harrastamaan koiratanssia?). Jos tuo ei osaa seurata täydellisesti, olla kymmentä minuuttia paikkamakuussa tai tulla millimetrilleen sivulle oikealle paikalle, niin miten se haittaa meidän elämää? Ei mitenkään. Jos mä joskus saan tahkottua tuon kanssa liikkeet kuntoon ja into kisaamiseenkin tulee, niin jee! Mutta enää en ota siitä paineita eikä mua voisi vähempää kiinnostaa muiden mielipiteet.

0

3 Comments

  1. Veit jalat suustani. Koira ei siitä kisaamisesta saa mitään, omistaajahan ne ykköstulokset ja hienot tittelit vain miellyttävät. Pahimmassa tapauksessa se veren maku suussa treenaaminen ja kisaaminen ei ole sille koirallekaan enää yhtään kivaa. Ja helpollahan sitä pääsee omienkin hermojen kanssa, kun ei tavoittele sitä kuuta taivaalta.

    Ihmiset on erilaisia, toisilla on kilpailuviettiä ja toisilla ei. Esimerkiksi mun oma urheiluharrastus kaatui aikanaan siihen, etten halunnut kilpailla. Olisin halunnut pelailla ja harrastella pesistä, lentopalloa, sulkapalloa… Mutta aina piti olla joukkueessa ja joukkueet tähtää kisoihin.

    Koiraharrastuksen parissa taas on kouluaikana ja treeniryhmissä kehittynyt pieni pakkomielle tehdä niitä tuloksia, kun aina löytyy joku, joka hengittää niskaan. ”Sun koira on jo vuoden, mikset ole ilmoittanut sitä BH -kokeeseen. Eikö se osaa noutoakaan vielä?” Mä en ole koskaan ymmärtänyt niitä treenivideoita, joissa 12vko malinoispentu opettelee noutoa – eikö siinä iässä olisi jotain vähän tärkeämpääkin harjoiteltavaa? Mutta ilman mahdollisuutta kisata, mun treenit olisi aika päämäärättömiä tai sitten niitä ei olisi. Mua kun ei inspiroi opettaa huvinpäiten mitään. 😀

  2. Jep, munkin kaveripiiri (ja jopa äiti!) on kovia koiraihmisiä, joten se hiljainen painostus tulee vielä lähipiiristä. Mutta kuten sanoit, ihmiset on erilaisia. Mua inspaa opettaa tolle kaikkee hauskaa ja nähdä kuinka koiralla on hauskaa. Opetin tuon esimerkiksi haukkumaan käskystä äsken ja voi kuinka meillä oli hauskaa, kun vinkuintiaani sai haukkua ihan luvan kanssa. 😀

    Ja itseasiassa mulla on tavoite noille turhillekin tempuille, kun valokuvaus on mulle rakas harrastus. Jos opetan tuolle kaiken maailman ilmeitä ja eleitä ja temppuja, niin niillä saa rikastettua valokuvia vaikka kuinka. Koirakin pääsee lujille, kun vaadin siltä paikallaan oloa erilaisissa asennoissa niin kauan, kun saan hyvän kuvan räpsäistyä.

    Mutta esimerkiksi jäljestys on sellainen mitä mielelläni harrastan Tianan kanssa vaikka ei kisoihin koskaan päästäiskään. Tuo rakastaa nenän käyttöä niin paljon, että sen työskentelyä on kiva katella.

    Mutta nii. Toiset harrastaa koirien kanssa itseään varten, mä harrastan koiraa varten. En voisi ikinä kuvitella ottavani harrastuskoiraa ja antaisi sitä pois, jos siitä ei tulisikaan huipputähteä. Koira on mulle ensisijaisesti ihmisen paras ystävä, joillekin se vaikuttaa olevan kisaväline (tai metsästysväline).

  3. Aamen! Ei mitään lisättävää tai korjattavaa. On kuin olisi peiliin katsonut.

Vastaa

Your email address will not be published.

*

© 2018 Iltateellä

Theme by Anders NorenUp ↑