Nappasin eräältä foorumilta blogipostaukseen aiheet ”mitä olisit ilman koiraa?” ja ”koiran omistaminen käytännössä”. Noista saa aika paljon miettimisen aihetta, joten päätin ottaa noi käyttöön ja miettiä noita tässä postauksessa.

Mitä mä olisin ilman koiraa? Istuisin kaikki illat ja viikonloput kissojeni kanssa katselemassa leffaa tai jotain sarjaa, lukisin kirjaa, pelaisin pleikkaa, lihoisin. Mitä nyt tekisinkään, mutta olisin kuitenkin neljän seinän sisällä ja toinen puoli takaraivosta miettimässä, että ”onpas mulla tylsä elämä”. Mä olen asunut kohta kolme vuotta omillani ja täysi-ikäisyyden ihmeellisyydestä olen saanut nauttia pari vuotta. No, enpä mä siitä ole kovinkaan nauttinut – en ole koskaan ollut mikään bilehile vaikka hyvässä seurassa baarissa on joskus ihan mukava tanssia. Mun kohdallani muutaman kerran vuodessa, nimittäin mun kaikki ystävätkin ovat koirapiireistä. Kaikki harrastavat koiriensa kanssa jotain kisakentillä asti, joten mun tapauksessa seura on vienyt vain enemmän koiraharrastuksiin eikä niinkään baareihin ja yöelämän hauskuuksiin.

Tiana on antanut mulle ihan hirveän paljon. Se on antanut mulle rutiinit, joiden ansiosta herään vapaapäivinäkin ihmisten aikaan aamulla enkä iltapäivän puolella. Se pakottaa mut ulkoilemaan ja tekemään ylipäätään jotain. Pari vuotta sitten olisin valittanut jalkojen lihassäryistä kaksi päivää, jos joku olisi raahannut mut yli viiden kilometrin lenkille. Nyt seitsemän kilsan lenkki iltaisin tai parin tunnin metsässä hamuilu viikonloppuisin on arkipäivää. Kunto on kohonnut ja henkikin kulkee paljon paremmin kissa-allergiasta huolimatta. Ei mun todettua rasitusastmaakaan enää pakkasilla huomaa, vaikka pari vuotta sitten olin heti puuskuttamassa isommilla pakkasilla. Minähän menen koirani kanssa 20 asteen pakkasilla sinne seittemän kilometrin lenkille, ei meistä kummastakaan sitä pakkasta huomaa. Jos joku olisi sanonut mulle pari vuotta sitten, että lähtisin lenkille pakkasella tai vesisateessa, niin olisin nauranut sille päin naamaa.

Terveemmistä elämäntavoista huolimatta valehtelisin, jos väittäisin, ettei koira olisi mitään ottanut. Tottakai koiran omistaminen vie rahaa. Tuo syö kuukaudessa yli 60 euron edestä ruokaa, koska mähän en koiralleni mitään markettischaissea syötä. Ryhmätreenit vie myös omat osansa, vaikka niitä ei meillä vielä olekaan ollut. Tänä keväänä asia on kuitenkin korjautumassa, mahdollisesti jo tässä kuussa. Siitä myöhemmin lisää, jos ja kun ryhmäpaikka varmistuu. Koiran vakuutukset on vuodessa toista sataa euroa ja pienituloiselle ihmiselle vakuutukset ovat hemmetin hyvä asia ellei osaa laittaa säästöön pahan päivän varalle.

No, nuo eivät vielä ole mitään. Tiana on myös kova tuhoamaan asioita. Se on tähän asti syönyt mun 50 ja 80 euron kengät, repinyt sohvasta nojatyynyt palasiksi, sängyn yksi kulma on täysin syöty, patjassa on valtavan kokoinen aukko. Jokaisessa pussilakanassa taitaa olla hampaiden jälkiä ja tietysti Tianan oma petikin on revitty palasiksi jo aikaa sitten. Sängyn peitosta vilkkuu sisälmykset. Läppärin virtapiuha on pureskeltu poikki, myös toinen tietokoneen kaiuttimista. Kaksi pleikan ohjainta on päätynyt koiran suuhun ja samoin pleikan virtapiuha. Kaksi mattoa on maistettu käyttökelvottomaksi. En usko, että muistin edes lisätä kaikkea.

Saati sitten ne asiat, missä ollaan menty pieleen koulutuksessa. Remmirähjäyksestä ollaan – luojan kiitos – pääsemässä kovaa vauhtia eroon, mutta välillä tulee sellaisia hetkiä, kun tekisi mieli kaivautua syvälle maan alle häpeästä koiran huonon käytöksen vuoksi. Niistä ei tietenkään voi syyttää kuin itseään – ei se koira ilkeyttään väärin tee. Oman häpeän tunne on kuitenkin sietämätön sellaisissa tilanteissa, kun koiralta lähtee korvat ja itse tekisi mieli lähteä karkuun ja huutaa matkalta ”ei tuo mun koira ole!”. No, annan nuo tilanteet itselleni anteeksi – tiedän jatkossa mitä työstää ja tiedän seuraavan koiran kanssa (kyllä, suunnitelmissa on kaikesta huolimatta ottaa vielä toinen palveluskoira muutaman vuoden aikana) mitä tehdä toisin.

Ei tämä kuitenkaan valitusta ole, osasin varautua tähän jo ennen koiran tulemista. Odotan kärsivällisesti sitä aikaa, kun tuo kyllästyy tuhoamiseen. Toivottavasti pian. Koulutuksessa odotin meneväni paljon enemmän pieleen, onhan Tiana kuitenkin mun ensimmäinen itse koulutettava koira ja vielä palveluskoira. Ruokaan ja harrastuksiin rahan laittaminen on taas oma valintani, tietysti laitan niihin rahaa. Miksi olisin edes ottanut koiran, jos mulla ei olisi varaa pitää hyvää huolta siitä? Pedigreellä syöttäminen tai koiran passivoituminen sohvan nurkassa ei ole huolta pitämistä.

Eläinrakkaaton ihminen voi lukea tätä tekstiä ja ajatella, että ihmisen täytyy olla hullu, että ottaa koiran. Välillä mietin sitä itsekin, että jossain määrin pimeähän tässä täytyy olla, kun käyttää niin paljon aikaa ja vaivaa eläinten hyvinvointiin. Kuitenkin tämä kaikki palkitaan. Ei mun rakkaus tota koiraa vähene yhtään, vaikka huomenna kotiin tullessa olisi seinässä reikä. Treenaamisessa onnistumisen tunne on uskomattoman upea. Kotiin tullessa maailman iloisin koira on maailman parhain asia. En kadu päivääkään, kun otin Tianan. Se vaatii multa aikaa, rahaa ja hermoja, mutta koira mulla tulee olemaan aina.

Eli, koiraa harkitsevat – ottakaa se. Se opettaa teitä hölläämään hermoja, se on teidän oma nelijalkainen personal trainer, se rakastaa teitä joka hetken sen elämässä. Mutta jos te ette halua käyttää aikaa tai rahaa sen hyvinvointiin, niin miettikää uudestaan. Vakavasti.


Toisaalta, kuka voi vastustaa tällaista?

0