Tässä tapauksessa ei tule kolmatta kertaa, ainakaan toivottavasti. Puhun nyt Kiten tapauksesta. Mähän toin sen uuteen asuntooni sen vuoksi, että nyt jos koskaan on parhain tilaisuus kokeilla sen sopeutumista meidän perheeseen, kun uusi asunto ei ole kenenkään reviiriä. Olen kuitenkin kaikesta huolimatta päättänyt antaa sen takaisin äidille.

Kyse ei ole siitä ettei Kiten täällä olosta tulisi mitään. Meillä on mennyt itseasiassa kohtalaisen hyvin. Kissat eivät ole tapelleet keskenään (vaikkeivat ole kyllä leikkinytkään yhdessä, eivät edes tytöt) eikä Kite ole tuhonnut paikkoja. Se saa olla ulkonakin valjaissa ja vaikka se siellä haluaisi ravata puolen tunnin välein, niin se on kuitenkin riittänyt ihan hyvin sille. Kuitenkaan ei tarvitse kahteen kertaan miettiä, kun lähdetään vertailemaan äidin ja mun asuntoja ja kummassa Kiten on parempi olla.

Ensinnäkin äitillä on ennestään neljä kissaa, joista kaksi ovat Kiten parhaita kavereita. Kolmikko riehuvat ja painivat ja nukkuvat yhdessä, kaikkea sitä mitä Kite ei täällä pysty tekemään ehkä koskaan. Äitillä on iso omakotitalo, jossa on kahden kerroksen verran tilaa juosta ja sen lisäksi vielä valtava ulkotarha, johon kissat pääsevät yötäpäivää kissaluukusta. Mulla on 46 neliöinen kaksio ja pieni takapiha, jossa Kite saa olla valjaissa ja fleksissä.

Eikä pidä myös unohtaa sitä, että Kite on ehtinyt tämän vuoden aikana kiintyä äitiini niin paljon, että nukkuu samassa sängyssä (mitä se ei ole mun kanssa ikinä tehnyt) ja huutaa oven takana perään, kun näkee äitin lähtevän täältä.

Luulin ettei äiti halua viidettä kissaa lopullisesti, joka oli suurin syy miksi Kiten tänne ylipäätään raahasin, mutta nyt se itse soittaa päivittäin ja kysyy voiko tulla hakemaan pojan takaisin huomenna ja kertoo kuinka ikävä on ollut sitä.

Joten mun on pakko nöyrtyä tähän tilanteeseen ja hyväksyä se, että Kiten koti on äitin ja parhaiden kissakavereiden luona eikä täällä. Eihän se mihinkään kauas lähde, näen ja kuulen vain hieman harvemmin kuin 24/7.

Itkettää silti.

0